”Suunnistus tekee eetvarttia”

Kahdestoista luokka esitti marraskuun lopulla Reko Lundánin näytelmän Aina joku eksyy. Luokka esitti neljä kertaa näytelmän ja tarjosi joka kerta yleisölleen mukavan teatterihetken eli tämäkin luokka saavutti kirkkaasti Elias-koulun 12. luokan näytelmien perinteisen korkean tason. NÄYTELMÄRAPORTEISSAAN OPPILAAT KUVAAVAT PROJEKTIN KULKUA:

Näytelmän valinta ja roolit

– Vasta muutaman näytelmäehdokkaan jälkeen luokkaan putkahti näytelmä, johon suurin osa luokkalaisista oli tyytyväinen: Reko Lundánin Aina joku eksyy. Itse näin näytelmän suurimmaksi vahvuudeksi sen, että jokainen luokasta saisi oman roolin. Jotkut tuntuivat haluavan suuria rooleja kun taas toiset halusivat päästä vähemmällä. – Parasta olikin, että näytelmästä löytyi erikokoisia rooleja, joten kaikki saivat haluamansa. Minusta tuntui kuitenkin ihmeelliseltä, että roolijako oli jokseenkin nurinkurinen aiempiin näytelmiimme verrattuna. Ne, jotka ennen olivat pienissä rooleissa, halusivat nyt mahdollisimman suuret roolit. Suurissa rooleissa ennen olleet saivat nyt entisiä roolejaan paljon pienemmän osan. Tämä ei tietenkään haitannut vaan oli pikemminkin positiivinen asia. – Tässä me sitten olimme näytelmänraakile käsissämme ja mielet täynnä odotuksia.

Ammattiapua projektiin

– Yksi hienoimmista hetkistä näytelmänteossa oli Eija Vilpaksen Kaupunginteatterilla pitämä improvisaatioiltapäivä. Voin olla tyytyväinen, että saimme mahdollisuuden niinkin ainutlaatuiseen kokemukseen – enkä jälkeenpäin katunut lainkaan ajotuntini peruuntumista. – Auttajaksi ja asiantuntijaksi näytelmäntekoon koululle saimme Piitu Uskin, joka on yhden luokkalaisemme äiti. – Näytelmän teko alkoi tuntua aidolta, kun ammattilaiset alkoivat auttaa, minkä jälkeen oma päättäväisyys kasvoi entistä enemmän. – Aluksi oli hankalaa opetella puhumaan murteella. Kun lopulta painotukset ja murteet oli saatu hallintaan, saattoi alkaa näytteleminen, johon ohjaaja toi mukavia ideoita ja vivahteita.

Yhteistyön voima

– Projektin aikana tuli opittua paljon lisää erityisesti luokkamme ihmisistä. Vaikka luokan yhteistyö rakoilikin aina välillä, pystyimme tuottamaan omanlaisemme esityksen ja selviytymään vastoinkäymisistä. – Lukuun ottamatta muutamia sattumuksia näytelmä onnistui ja luokalla oli hyvä yhteishenki. Yllätyin, kuinka hyvin luokkatoverini omistautuivat näytelmän tekemiselle, vaikka ensiksi ajattelin, että kaikki ponnistelu olisi turhaa, niin nyt jälkeenpäin ajatellen ne ponnistelut tuottivat hedelmää. – Viimeisen viikon maanantaina näytelmä alkoi tuntua todelta, vaikka todellisuus oli vielä siinä vaiheessa kaukana. Tärkeän roolihenkilön puuttuminen keskiviikkona repi projektia hajalle juuri, kun se oli saatu parsittua nättiin kasaan. Onneksi luokaltamme löytyi loistava ja innokas sijainen – suuri kiitos puolestani hänelle! – Opin paljon näyttelemisestä. Löysin myös itsestäni uusia puolia, joita saatan käyttää muissa hommissani nyt ja tulevaisuudessa. – Arvioisin, että onnistuimme erittäin hyvin. Alku oli takkuinen mutta loppua kohden saimme raakileesta jo näytelmän näköisen. Viimeiseen esitykseen saakka teimme parhaamme ja lopputulos oli hyvä, mistä saamme olla ylpeitä. – Loppujen lopuksi kaikki meni hyvin vaikka kiirettä ja paineita olikin jokaisella. Näin jälkikäteen koko jutusta jäi todella hyvä mieli kaikkien puolesta. – Kun viimeinen esitys päättyi perjantaina, aloimme saman tien purkaa lavasteita ja valoja. Ei tainnut mennä puolta tuntiakaan, kun koko sali oli korjattu tyhjäksi. Loppusiivouksen jälkeen kokoonnuimme kohottamaan maljan onnistuneelle projektille ja lähdimme hyväntuulisina viikonlopun viettoon. KATSOJAN NÄKÖKULMA

Kiitos näytelmästä 12. luokka!

Elias-koulun näytelmät ovat ainutkertaisia ja uniikkeja tilaisuuksia. Koska valtavan työn tuloksena syntynyt esitys nähdään lavalla vain muutaman kerran, yritän ottaa esityksistä mahdollisimman paljon irti. Viimeisimmän 12. luokan näytelmän, Aina joku eksyy, katsoin kolme kertaa. Reko Lundánin näytelmä kertoo kohtalosta ja elämän valinnoista. Se seuraa takautuvasti erään perheen vaiheita kolmessa sukupolvessa 1950-luvulta 80-luvulle teemoinaan elämän vastoinkäymiset: kuolema, avioero ja alkoholismi sekä niiden aiheuttamat traumat. Vaikka näytelmän aiheet ovatkin raskaita, ei esitys suinkaan ollut tragedia. Verenmakuiset hiihtokisat ja hautajaisetkin olivat oikein huvittavia. Parhaimmin toimivia kohtauksia olivat ehdottomasti ne, joissa katsojan ei tarvinnut jännittää näyttelijöiden muistin toimivuutta. Mieleeni jäivät erityisesti kohtaus luokkahuoneessa, jossa stereotyyppinen opettaja kuulustelee stereotyyppisiä oppilaita sekä nuoren parin heilastelut, joissa oli juuri oikeaa kainoutta. Kaikilla kolmella katsomiskerralla näytelmä oli hieman erilainen, viimeinen oli ehdottomasti paras. Koskapa oma näytelmäprosessini on viime vuodelta hyvin muistissa, oli esitysten katsominen harvinaisen antoisaa. Oman näkökulmansa näytelmän seuraamiseen antaa myös näyttelijöiden tunteminen. On hauskaa huomata, kuinka tutut henkilöt muuttuvat roolihahmoiksi, jotka kuitenkin enemmän tai vähemmän muistuttavat itseään. On sääli, että näytelmät jäävät vain muutaman esityskerran varaan. Voisimmeko harkita senioriesityksiä muutaman kymmenen vuoden kuluttua? Lilian Norberg

Rehtorin puhe

Vt. rehtori Gitte Forsbergin puhe kevätjuhlassa 3.6.2017 Rakkaat oppilaat, arvoisat abiturientit, hyvät vanhemmat, sukulaiset sekä kunnioittamani kollegat Elias-koulussa. Meidän elämämme [...]

Kevätjuhla 2017

Ylioppilas Wilhelmina Forsbergin puhe kevätjuhlassa 3.6.2017 Arvoisa rehtori, opettajat, juhlavieraat ja erityisesti me uunituoreet ylioppilaat. On aika uskomatonta, että olemme nyt [...]

Itsenäisyyspäivän puhe

12. luokan oppilaan Shabnam Momenin puhe itsenäisyyspäivän juhlassa 4.12.2015 Hyvät kuulijat, Uskon, että Suomen itsenäisyyspäivä on tärkeä monille suomalaisille ja [...]

Purjehduksen koulumestaruuskisa

Kilpailupäivänä tavattiin HSS Sailing Centerissä aamulla vähän kahdeksan jälkeen. Suomen purjehdus ja veneilyn Lasten ja nuorten toiminnan koordinaattori Mika Hollo [...]