Kevätjuhla 2017

Ylioppilas Wilhelmina Forsbergin puhe kevätjuhlassa 3.6.2017

Arvoisa rehtori, opettajat, juhlavieraat ja erityisesti me uunituoreet ylioppilaat. On aika uskomatonta, että olemme nyt päättämässä sitä matkaa, jonka useimmat meistä kolmetoista vuotta sitten aloittivat. Silloin olimme paljon nuorempia ja hieman tietämättömämpiä, mutta kenties aivan yhtä innoissamme tai peloissamme kuin nyt. Mielettömästä onnellisuudesta huolimatta mieleeni hiipii kuitenkin yksi lause. Sama, joka nousi mieleeni aina pienenä – kenties yhä vieläkin – öisin, kun en saanut unta: minua pelottaa. Minua pelottaa jättää tämä kaikki taakseni, sillä nämä vuodet ja tämä koulu ovat kaikkea muuta kuin merkityksettömiä. Siitä kertoo tyhjä oloni, joka kauan odotetusta vapaudesta huolimatta valtasi minut heti kirjoitusten jälkeen. En ollut edes ymmärtänyt miten yksi pieni koulu tässä suuressa maailmassa voi määrittää niin suuresti ihmisen identiteettiä. Ala-asteesta asti täällä on voinut kävellä lippu korkealla, tuntea itsensä cooliksi yläasteen maailman hirveimmistä vaatekokeiluista huolimatta, jolloin ei ihan vielä ihan ymmärtänyt, ettei shortsit, joiden alla on kirjavat sukkahousut, välttämättä sovi niin hyvin yhteen Paul Frank -paidan kanssa.

Toinen asia, mikä luonnollisesti myös pelottaa, on muutos; se on meille kaikille väistämätön. Ensimmäistä kertaa kaikki valta on meidän omissa käsissämme. Me päätämme oman elämämme suunnan. Miten voisimmekaan tietää mihin suuntaan lähteä, kun olemme kaikki vielä keskeneräisiä? Onneksi valitsemamme tien ei tarvitse olla oikea: meillä on oikeus myös erehtyä, sillä eksymättä emme löydä perille. Maailma on täynnä mahdollisuuksia ja meillä on kaikki ominaisuudet nauttia niistä. Meillä on jalat millä kävellä, huulet millä suudella ja pää millä ajatella. Meidän sydämissämme sykkii nuoruus. Jokainen päivä on meille merkitsevä.

Kolmas asia mikä minua pelottaa on se, miten luokallemme käy. Niin lukion kuin ala-asteenkin ensimmäisenä päivänä uusia luokkalaisia katsellessani mietin, saankohan tästä joukosta yhtäkään uutta ystävää, ja ei aikaakaan, kun huomasin löytäneeni elämäni tärkeimpiä ihmisiä. Luokkamme on erilaisten ihanien ihmisten sekamelska, ja yhdessä olemme kahlanneet läpi neljästä kolmeentoista, enemmän tai vähemmän, työntäyteistä vuotta. Tämän mielettömän porukan kanssa olen muun muassa kavunnut Ylläs-tunturin huipulle, nähnyt Kreetan tähtitaivaan, risteillyt itseni ’’merisairaaksi’’ asti ja huutanut ääneni käheäksi Esplanadin halki heiluvassa penkkari-rekassa . Näitä muistoja on mahdotonta unohtaa. Elämä osaa kuitenkin välillä olla myös aika julmaa. Tiedän, että aika repii meidät erilleen. Toiset lähtevät armeijaan, toiset ulkomaille ja toiset muihin kaupunkeihin opiskelemaan. Yksi asia on kuitenkin selvä: kukaan ei voi viedä näitä muistoja meiltä pois. Ne kulkevat mukanamme minne ikinä menemmekin, ja niihin voi sukeltaa vaikka tulevien työpaikkojemme pölyntärkeissä kokouksissa, kun mieli tekee hymyillä. Vaikka ehkä viidenkymmenen vuoden päästä päälakemme harmaantuessa puolet muististamme on saattanut jo kadota, on onnenamme se, että juuri nuoruuden muistot katoavat ihmisen pääkopasta viimeisimpinä. Ja mitä ystävyyteemme tulee, kuvailisin sitä Oscar Wilden sanoja lainaten: He tuntevat toisensa niin hyvin, etteivät ole puhuneet toisillensa kymmeneen vuoteen.

Vaikka minua pelottaa, tiedän että pelko ei välttämättä ole huono asia. Pelko kertoo meille siitä, että jokin asia on tärkeä. Pelkäsimmekö sitten pimeää tai jonkin ihmisen menettämistä, se kertoo vain sen, miten tärkeää valo meille on tai miten merkityksellinen jokin ihminen meille voi olla. Pelot voivat saada meidät ymmärtämään asioita, joita emme muuten huomaisikaan, ja vaikka ne välillä saattavat tuntua lähes ylitsepääsemättömiltä, on pelot tehty voitettaviksi. Meidän on uskallettava unelmoida lähes mahdottomilta tuntuvista asioista. Tärkeintä on jaksaa uskoa itseensä, sillä me pystymme ihan mihin vain. Siksi tälläkin kyseisellä hetkellä minun tarvitsee vain sanoa itselleni, että rohkeutta riittää, ja että selviän tästä hämmentävästä vapauden ja pelonsekaisesta tunteesta. Täällä on paljon muitakin, joiden päässä pyörii samantapaisia ajatuksia. Ymmärrän, että en ole yksin, eikä minua enää pelota niin paljon. Kaikki järjestyy.

Koulumme opetus on erinomaista ja se saa tuntemaan itsensä erityiseksi. Siinä otetaan huomioon yksilön tarpeet ja apua saa aina tarvittaessa. Voidaan varmasti jo puhua kannustavasta tukiverkostosta. Ei tällainen ympäristö itse itseään rakenna. Tästä iso kiitos kuuluu varmasti opettajille ja muulle henkilökunnalle. Olette aina olleet helposti lähestyttävissä, vaikkei meillä aina mitään järkevää asiaa ole ollutkaan. Ehkä juuri se onkin tärkeintä, että kun opettajat kysyvät niinkin yksinkertaisen kysymyksen kuin mitä kuuluu, tuntuu tuo kysymys kumpuavan suoraan heidän sydämistään ja siihen toivotaan aidosti vastausta; oli se sitten lyhyt tai pitkä. Täällä tuntee itsensä tärkeäksi. Kiitos kaikille koulumme opettajille. Ilman teidän korvaamatonta apuanne tämä saavutus ei olisi ollut mahdollinen. Lukiotaipaleen alun kapinointi teitä kohtaan on muuttunut, ehkä jopa ihailuksi, ja teistä on tullut meille entistäkin tärkeämpiä suunnannäyttäjiä. Olette opettaneet meitä ymmärtämään, epäilemään, suvaitsemaan, vaikuttamaan, olemaan kriittisiä ja paljon, paljon muuta. Kiitos siitä.

Vaikka lukio antaa nimenomaan yleissivistävän koulutuksen, uskallan epäillä, ettei kovin moni meistä vastavalmistuneista kuitenkaan mennyt lukioon alunperin sivistystä etsimään. Niin paljon kuin lukio ja sen henkilökunta ovatkin meille antaneet, niin ainakin minulle ripauksen sivistystä ovat tuoneet myös luokkalaiseni. Heidän kauttaan ja heidän kanssaan olen oppinut vastuusta, tiimityöskentelystä ja erilaisuuden ymmärtämisestä. Ilman teitä, sivistykseni olisi jäänyt vajaavaiseksi, joten suuri kiitos myös teille, rakkaat ystävät. Teidän ansiostanne saavutin sivistysvuoreni huipun.

Ylioppilaina, tässä seistessämme, olemme tietysti onnemme kukkuloilla: pitkä uurastus lopulta palkitaan ja elämä aukeaa suurena ja tuntemattomana uteliaiden silmiemme edessä. Ilmassa on kuitenkin luonnollisesti myös haikeutta. Tässä ylioppilaiden joukossa on paljon toisilleen läheisiä ja tärkeitä ystäviä, jotka ovat viime vuosina olleet tiivisti mukana toistensa elämässä. Tällä hetkellä en haikeudesta huolimatta haluaisi olla missään muualla kuin juuri tässä teidän kanssanne, valkolakit päässämme. Taipaleemme Elias-koulussa on nyt virallisesti päättynyt. Tänään on aika juhlistaa ikuisuutta, loppua ja alkua, mutta muistakaamme myös, että tulevaisuudessakin pelkkä kehu saa meidät sokeiksi omille virheillemme.

Tämän myötä toivotan uusille ylioppilaille hyvää ja onnellista elämää sekä kaikille oikein hienoa juhlapäivää, sillä nyt, jos koskaan, on aika juhlia!

Rehtorin puhe

Vt. rehtori Gitte Forsbergin puhe kevätjuhlassa 3.6.2017 Rakkaat oppilaat, arvoisat abiturientit, hyvät vanhemmat, sukulaiset sekä kunnioittamani kollegat Elias-koulussa. Meidän elämämme [...]

Kevätjuhla 2017

Ylioppilas Wilhelmina Forsbergin puhe kevätjuhlassa 3.6.2017 Arvoisa rehtori, opettajat, juhlavieraat ja erityisesti me uunituoreet ylioppilaat. On aika uskomatonta, että olemme nyt [...]

Itsenäisyyspäivän puhe

12. luokan oppilaan Shabnam Momenin puhe itsenäisyyspäivän juhlassa 4.12.2015 Hyvät kuulijat, Uskon, että Suomen itsenäisyyspäivä on tärkeä monille suomalaisille ja [...]

purjehdus2015

Purjehduksen koulumestaruuskisa

Kilpailupäivänä tavattiin HSS Sailing Centerissä aamulla vähän kahdeksan jälkeen. Suomen purjehdus ja veneilyn Lasten ja nuorten toiminnan koordinaattori Mika Hollo [...]