Kevätjuhla 2014

yo2014

Ylioppilas Verne Nizovskyn puhe kevätjuhlassa 31.5.2014

Jotta kykenisin selittämään tämänhetkistä olotilaani, on minun palattava ajassa taaksepäin. Tarkalleen ottaen neljä vuotta. Silloin tilanne oli tämä: yläaste oli päättymässä ja monet luokkalaisistani olivat valmiina hylkäämään uppoavan laivan, meidän luokkamme. Myöhästelystä ja huonosta käyttäytymisestä tunnettu luokkamme loisti vain ja ainoastaan poissaolotilastoissa. Mutta emme käsittäneet, minkä tähden olimme opettajahuoneen jatkuva puheenaihe. Emme myöskään käsittäneet koulun omituisia sääntöjä. Miten opettajien toimintakyky lamaantuu täysin lippisten ja pipojen läsnäolosta. Miksi pasianssi ei ollut todennäköisyyslaskentaa. Miksi kännykkä kuului taskuun, miksei taulusieni kuulunut Ernon naamaan. Kaipasimme kouluun kansanvaltaa opettajien pakkovallan sijasta. Jos opettaja on myöhässä, tulee hänen odottaa oven ulkopuolella ja anoa meiltä lupaa tulla sisään, kuten meidät oli alistettu tekemään. Olimme alemmassa asemassa, emmekä halunneet sopeutua siihen. Koulu tuntui kestävän ikuisuuden.

Siihen aikaan luokassamme puhalsi uusia tuulia. Olimme vasta todella alkaneet tutustua uuteen luokanvalvojaamme, Gitteen, joka antoi ilmi, sanoja ja ääntä säästelemättä, oman mielipiteensä meidän käyttäytymisestämme ja kyseenalaisesta maineestamme. Tuohon aikaan päättelin, että hän paikkaa pientä kokoaan suurilla sanoilla. Olimme myös tavanneet muita hämmentäviä tuttavuuksia, kuten seinillä hyppivän matematiikanopettajamme Arin, sekä tsunamin lailla toimivan kemianopettajamme Teklan. Kuitenkin isoin muutos oli tieto siitä, että monet olivat aikomuksissa muuttaa pois meidän luokaltamme. Yksi näistä henkilöistä olin minä.

Elin kaoottista aikaa. Olin kohdannut valtaisan vastoinkäymisen, joka sai minut tuntemaan, että olin yksin tässä maailmassa, ilman luotettavaa tukea. Ajattelin, että uusi ympäristö ja uudet kuviot voisivat viedä kivun pois. Että tämä paikka ja nämä ihmiset, kahlitsivat minut menneeseen. Halusin paeta sitä ja tämä tuntui helpolta vaihtoehdolta. Kun luokanvalvojamme Gitte sitten päätti kysyä kultakin luokkani oppilaalta ääneen, aikoiko tämä lähteä, vaiko jäädä, annoin ilmi aikeeni lähteä. En tiedä muistatko mitä vastasit minulle, mutta se kuului näin: ”Verne, jos sä lähdet tästä koulusta, niin mä vedän sua turpaan!” Tämä ei ollut se vastaus, jota olin odottanut, ja olin hieman hämmentynyt. Punnitsin vaihtoehtoja jonkin aikaa, ja näin paremmaksi olla ottamatta turpaani, siis päätin jatkaa Eliaksessa.

Nelivuotinen lukioura sisältää paljon tapahtumia, mutta se on helpompi selittää tunnetasolla. Näiden vuosien aikana ajatukseni alkoivat hitaasti muodostumaan silmukaksi. Huomaamattani tungin pääni sen sisään. Vuodet kuluivat, silmukka kiristyi. Hieman yli vuosi sitten silmukka oli tiukimmillaan. En sietänyt olla minä, olin loukussa oman mieleni sisällä. Näin ystävällisissä hymyissä pilkkaa ja inhoa. Koulutyöt tuntuivat ylitsepääsemättömiltä, joten päätin olla koettamatta. Mutta näytelmän, wanhojentanssien ja päätöstyön kaltaisista projekteista vaadin itseltäni täydellisyyttä, en yhtään vähempää. Se oli ainut tapa, jolla pystyin todistamaan itselleni, että minusta oli johonkin. Täydellisyyden tavoittelu pisti minut polvilleen, vei kaikein ilon, ja vaikka sainkin osakseni kiitosta, ne tuntuivat ontolta. Ajattelin jopa olla lähtemättä kaikkien odottamalle päätösmatkalle. Halusin että muilla on hauskaa, minähän olen vain tiellä. Halusin voida pahoin.

Aikana, jolloin en halunnut päästää muita lähelleni, pääsi yksi henkilö suojausteni ohi. Hän näki vihani, hän halusi auttaa minua. Olin niin itseeni lukkiutunut, että en edes huomannut, kuinka hän helpotti oloani viikko viikolta, huomaamattomasti, pienillä teoilla. Ja pikku hiljaa aloin pitämään itsestäni. Pilkkaavat hymyt ja äänensävyt muuttuivat ystävällisiksi, koulutyöt eivät enää tuntuneetkaan ylitsepääsemättömiltä. Käsitin, että opettajat ja luokkalaiseni eivät nähneet minua vähempiarvoisena, vaan ottivat minut sellaisenaan. He pitivät minua yhtenä heistä, tasavertaisena ja ystävänä. Vaikkei ongelma ollutkaan kadonnut, olin nyt löytänyt uutta voimaa sen päihittämiseksi. Nyt halusi voida hyvin.

Vuosi on kulunut ja nyt enemmän kuin koskaan, haluan kiittää sinua siitä, että uhkasit vetää minua turpaan. Ilman tuota, hieman kummallista, kannustusta en olisi kokenut Lapin vaellusmatkan yhteishenkeä, en hektisiä näytelmän tekovaiheita, taikka olisi tehnyt kunnianhimoista päätöstyötäni. En olisi kokenut wanhojentanssien huumaa kahteen otteeseen, enkä unohtumatonta päätösmatkaamme Barcelonaan, ja tuskin olisin ikinä nähnyt yhtä hyvin pukeutunutta miestä, kuin liikunnanopettajaamme Reimaa matkan päätösillallisella. Ja menisin jopa väittämään, että olisin jäänyt paitsi koko Helsingin hienommista penkkareista. Tämän väitöksen perustan siihen, että en usko missään muussa rekassa olleen samanlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, kuin meidän. En usko, että muut abit pystyivät jakamaan yhtä paljon hienoja muistoja keskenään, kuin mitä me jaoimme. Niin koulussa, matkoilla, kuin vapaa-ajallakin.

Ja luulen, että tällä puheella kykenen selittämään tämänhetkisen olotilani. Se on valtaisa, vilpitön ilon ja voiton tunne. Loputtomalta tuntunut koulu on nyt päättynyt. Joten kiitos upeille opettajille, kiitos vielä upeammille luokkalaisilleni, ja ennen kaikkea, kiitos sinulle Gitte, luulen, että minulla on hyvä syy sanoa, että tuskin olisin tässä, tällä hetkellä, ilman sinua. Kiitos.

Rehtorin puhe

Vt. rehtori Gitte Forsbergin puhe kevätjuhlassa 3.6.2017 Rakkaat oppilaat, arvoisat abiturientit, hyvät vanhemmat, sukulaiset sekä kunnioittamani kollegat Elias-koulussa. Meidän elämämme [...]

Kevätjuhla 2017

Ylioppilas Wilhelmina Forsbergin puhe kevätjuhlassa 3.6.2017 Arvoisa rehtori, opettajat, juhlavieraat ja erityisesti me uunituoreet ylioppilaat. On aika uskomatonta, että olemme nyt [...]

Itsenäisyyspäivän puhe

12. luokan oppilaan Shabnam Momenin puhe itsenäisyyspäivän juhlassa 4.12.2015 Hyvät kuulijat, Uskon, että Suomen itsenäisyyspäivä on tärkeä monille suomalaisille ja [...]

purjehdus2015

Purjehduksen koulumestaruuskisa

Kilpailupäivänä tavattiin HSS Sailing Centerissä aamulla vähän kahdeksan jälkeen. Suomen purjehdus ja veneilyn Lasten ja nuorten toiminnan koordinaattori Mika Hollo [...]